Janin SUOMI
Pohjois-Satakunta on luonnonolosuhteitaan kolmesta palasta rakennettua vedenjakajaseutua. Suuria metsiä, laajoja soita, ja näitä halkovien pieniä, rajusti tulvivia jokilatvoja.
Vaikka ensimmäisestä asutuksesta kertovat merkit ovat yli 8000 vuoden takaa, Honkajoen Lauhalan esihistorialliset esinelöydöt ovat vanhimpia Suomessa, nykyinen kulttuuri asutti seudut pysyvästi vasta 400 vuotta sitten. Keskiajalla seudut olivat suomalaisten ja pohjalaisten eräalueina. Elikö näiden kahden maakunnan välissä vielä rippeitä edellisistä asujaimista, saamelaisista, sitä ovat historioitsijat pohtineet.
Vanhat Satakunnan Kyrön ja Pohjanmaan Kyrön väliset erämaat asutettiin etelästä, Ikaalisten suunnasta 1600-luvulla Nuijasotaa seuraavina aikoina, ja asutus vahvistui 1800-luvulla, kun puulle syntyi hintaa ja arvoa. Tervahaudat savusivat kankailla. Ja kohta sahattiin lankkua suurista aarniopuista.
Vauraus lisääntyi, jokivarret kydötettiin pelloiksi, ohra heilimöi ja karja kasvoi. Myös ihmiseläjien määrä kasvoi. Luonnonlakina.
Nämä kuvat kertovat 60-luvun murroksesta. Silloin saapui polttomoottori sydänmaille.
Ei riittänyt, että savotat loppuivat että uitot loppuivat, kun kone teki ne. Loppui myös entisenlainen maatalous, jolloin isojen tilojen rinnalla lehmön tai kahden torppa oli riittövö tulonlöhde, kulmakivi, jolle ihmisarvoinen täysi elämä sopi rakentaa, pienine iloineen, suruineenkin, mutta täytenä silti.
Tie vei etelään. Ei tällä kertaa Amerikkaan, niin kuin suurina nälkävuosina tai 30-luvun laman aikana, mutta kaupunkeihin etelään, Tampereelle, Poriin, Göteborgiin…
Vanhin poika, kuin vankina, jäi perintötilalle. Ja häntä palveleva virkakunta. Kunta.
Jäljelle jäivät myös suuret taas iäkkäiksi ehtineet metsät, sekä laajat monituhatvuotisessa ikiunessa eläneet suot.
Kuin käyntinsä lopettaneen kellon viisarit haaksirikon hetkeä, osoittavat nämä kuvat kuvaamansa Satakunnan 60-luvun olemusta kokijansa silmin.
Pertti Kalinainen